Mitä kaikkea voi tapahtuakkaan! Tämä kirjoitus on tosi ja sisältää pienen ihmisen kolmen viikon sairauskertomuksen.
Niin kuin olin jo hyvässä uskossa juoksuputken suhteen, niin ei. Joku aivan selkeesti tahtoo minun olevan juoksematta. Vai puuttuiko luonto peliin etten olis vetänyt överiksi?
Juoksuputki kerkesi 14 päivän ikäiseksi, siihen osui 15 lyhyttä juoksupätkää ja kaksi vapaan hiihtolenkkiä. Juoksukilometrejä tuossa pätkässä kertyi 37,7 ja vapaata hiihtoa 30 km.
Tuon "putken" 15. päivänä tarkoitus oli aamulla hiihdellä hissukseen pidempään ja illalla juosta. Hiihto oli aika pehmeetä touhuu, yöllä oli tullut lunta reilusti, varmaan 20-30 cm, ladut oli keretty paikoin ajamaan, paikoin ei. Suuntasin lentokentän suuntaan jossa ajattelin kohtuu helpon maaston turvin saavani mukavan pitkän harjoituksen kantapäitä liikaa rasittamatta.
Miltei heti lentokentän reitistölle päästyäni, matkaa takana ehkä 6-7 km, iski voimattomuuden ja väsymyksen tunne. Ei semmoinen joka tulee normaalisti suorituksesta väsähtämisestä vaan joku sellainen missä ajattelee heti että kaikki ei ole nyt kohdallaan... Kädet tuntui painavilta, ei meinannut jaksaa edes eteenpäin nostaa, saati työntää. Mitähän helvettiä tämäkin nyt!
Pakko oli lähteä kotia kohti. Vielä kun sen verran jaksoi. Parkkipaikalla yritin bongata tuttujen autoja, en tunnistanut ainuttakaan. Puhelinkaan ei ollut mukana. Matka jatkukoon...
Muistan ajatelleeni vanhaa fraasia, että juopot sammuu, minä en ole semmoinen!
Pääsin kotiin, 14 km takana, lämmintä juomaa ja suihkun kautta nukkumaan.
Huono ja heikko olo jatkui 3 päivää, väsynyt, veto pois kuin leikkiautosta, pientä päänsärkyä muttei kuumetta. Ei nuhaa eikä yskää mutta ei puhettakaan että lenkille olisi asiaa. Jälkikäteenkään en tiedä oliko flunssan alkua vai mistä moinen "sairauskohtaus" johtui.
Perjantaina 6.2 oli hieman vahvempi olo, hyvä niin sillä sunnuntaina on Hyvinkää Hiihto, jonka järjestelyissä olen korviani myöten.
No ei mennyt perjantaikaan ihan tuubiin, illalla olin katsomassa hiihtotouhujen välissä pojan II-div. salibandymatsia. Sieltä kotiuduttuani iski selkään noidannuoli. Hetkeen en saanut edes hengitettyä, niin pahan krampin selkäfileeseen iski. Voi helvetti mitä touhua. Yö meni miten meni, aamulla lääkärin kautta kisaa rakentamaan. No ei musta oikeasti mitään apua ollut. Isojen poikien tiellä taisin olla. Kipulääkkeiden ja relaksantin avulla selvisin viikonlopusta, kisat pidettiin ja kaikille halukkaille saatiin aika yms.
Alkuviikko (7 viikko) meni sitten selän toipumista odotellessa. Paitsi mitä nyt maanantaina tökkäsin sormeni asiakkaan sokerimittausneulaan, jouduin nollatesteihin ja seurantaan puoleksi vuodeksi. Torstaina rupesi vihdoin tuntumaan että juoksu voisi onnistua. Iltasella sitten kävin 4 km kokeilemassa. Selkäkramppi muistutteli olemassa olostaan mutta ei juurikaan haitannut. Syke sen sijaan oli koko lenkin ajan vauhtiin nähden korkealla, keskisyke 142 ja vaikkei juokseminen mitenkään helppoa ollut niin syke olisi voinut olla matalampikin.
Perjantaina heräsin lihas- ja päänsärkyyn. Eikö tämä nyt vois jo riittää. Ei kuumetta. 35,8. Panadolia turpaan ja töihin. Toinen Panadol ysin aikaan auttoi särkyihin ja pääsi keskittymään työntekoonkin.
Iltapäivällä soitti työterveyshoitaja ensimmäisten verikokeiden "nollatestissä" olevan negatiiviset.
Seuraava kuukauden päästä, sitten 3 kk ja vielä 6 kk. Hetki hoitajan soitosta tuli tarve mitata kuume. 37,3. Voi elämän käsi, Artsilla kuumetta, ei ole mittariin saatu taltioitua ainakaan 20 vuoteen kuumetta. Soitto takas hoitajalle ja sairaslomalapun kanssa kotiin viikonloppua viettämään. Illalla kuume nousi melkeet 39:iin jossa se huiteli myös lauantain ja sunnuntain. En muista montaa kertaa olleeni näin heikossa kunnossa mitä tänä viikonloppuna olin. Lihas- ja pääsärky oli ihan hirveetä. Yskiessä tuntui tulevan keuhkot kylkiluiden kanssa pihalle. Maanantaina oli sitten aika työterveyslääkärille. Taudille löydettiin nimi: A-virus. Akuutti kesto 4-5 pv. mutta koska tietää minun lenkkeilevän, kertoi lenkkeilijälle tärkeimpien aikojen koittavan vasta akuutista vaiheesta toivuttua. Pari viikkoa pitäisi malttaa vielä toipua ja ottaa todella iisisti jälkitautien pelossa.
Nyt vietetään taas sairaslomaa, sitä kun ei meikäläinen ole viettänytkään sitten syksyn. En uskalla toivoa, ainakaan ääneen, mutta jokohan alkais olemaan tässä. Jos ihan pikku hiljaa, silleen vaivihkaan voisin juoksennella, vaikka vaan kerran päivässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti