torstai 21. tammikuuta 2016

Se on ilimoja pielly...

Tie jaloimpiin asioihin ei käy helpointa kautta...
Minusta olisi tullut hyvä hiihtäjä, mutta aina oli joku myöhempään lähtenyt huutamassa latua!
Hiihdä siellä hangessa sitten kovaa...

Haasteita riittää joka päivälle. Onneksi niistä osa on hallittavissa omassa päässään.
Tuosta hangessa hiihtämisestä en ole päässyt yli, enkä pääse,  mutta viime aikoina arktisen ilmamassan vyöryessä eteläisen suomenkin yli, tuli mieleen pakkaset, josta taas Astma.
Pakkasta pystyy hallitsemaan päässään asenteellaan, vaudillaan ja pukeutumisellaan.
Astmaa taas pääosin lääkkeillä...

Tässä vaiheessa sallinette pienen tarinan ja hyppäyksen ajassa taaksepäin, ja vaikkette sallisikaan niin kerron silti. Elettiin vuotta 1970. Olin 6 -vuotias ja minulla todettiin Astma. Muistan äitini joskus kertoneen, että oli ihmetellyt lääkäreille miksi poika mm. kauppareissuilla laahustaa perässä, voimattomana ja henkeä haukkoen. Lääkärit olivat vain todenneet äidin olevan turhaan huolissaan esikoisestaan.
Vanhempien turha huoli muuttui suorastaan hädäksi hypittyäni serkkujeni kanssa heidän maatilallaan heinäladon orsilta heinäkasaan ja imettyäni pölyä niin että sain keuhkoputket tukkoon ja ilmarinnan. Seuraavana aamuna terveyskeskuksen kautta tajuttomana Lastenklinikalle viime minuuteilla.
Siellä vierähti kaksi viikkoa, josta ensimmäistä en muista ollenkaan. Jonkinlaisessa happilaitteessa olin ollut. Mutta henkiin jäin!
Tuolla reissulla sitten diaknosoitiin Astma ja pari allergiaa... Teen joskus erillisen liitteen niistä.
Allergiaan aloitettin silloin "uutena juttuna" siedätyshoito. Hoidon nimi oli Hyposensibilisaatiohoito. (en tiedä miksi tuollainen sanahirviö on säilynyt muistissa yli 40v.) Hoidossa lisätään tai altistetaan potilas vähitellen kasvaville allergiamäärille. Minun kohdaalla tämä tarkoitti sitä että olin neljä vuotta terveydenhoitajien neulatyynynä. Kerran viikossa laitettiin 1-4 ruutallista mömmöjä olkavarsiin ja pakaroihin. Kaiketi siitä jotain hyötyä on ollut kun tänne asti on niiden kanssa jotenkin pärjäillyt.
Milloin paremmin, milloin huonommin, mutta pärjäillyt.
Pölyt (siite, eläin, huone, home) ja muutamat ruoka-aineet ovat säädelleet elämän rytmiä niin urheiltaessa kuin kaikessa muussakin. Kyläpaikat joissa on ollut eläimiä ovat olleet vähissä.
Ei puhettakaan että olisin mennyt ruokkimaan hevosia tai silittelemään koiria...
Tai sitten kun meni, sai silmänsä umpeen ja kehkoputket tukkoon.
Siitepölyaikaan lenkki joko onnistuu, tai sitten ei. Laiskana siivoojana huonpölyyn on ollut kestosiedätyshoito päällä, ja hyvin on toiminut.

Astma haittasi lapsena enemmän kuin vanhemmalla iällä. Senkin kanssa on vuosien saatossa oppinut elämään ja tuntemaan rajansa. Urheilun harrastaminen ja keuhkojen vahvistaminen lienee lääkeiden ohella isoin juttu astman kanssa pärjäämisessä. Kovalla pakkasella olleet hiihtokisat tiesi etukäteen hävityksi. No olisin hävinnyt muutenkin...
Lääkkeet on muuttuneet vuosien aikana paljonkin. -70 luvulla popsin lähinnä tabletteja jotka nosti voimakkaasti sykettä, voimakkaammin kuin nykyiset inhalaattorit, joita niitäkin on vuosien aikana useampaa testattu. Nykyinen lääkitys tuntuu olevan aika tasapainossa ja helposti säädeltävissä tilanteen ja tarpeen mukaan.

No sitten tämän päivän haasteisiin, eli Astmaan ja pakkasiin. Nyt kun tuohon juoksemiseen on saanut pienen niskalenkin aikaiseksi, on ensimmäisenä haastena ollut penikkatauti. Sen kanssa on joutunut tasapainoilemaan ja nauttimaan juoksusta pieninä annoksina, mutta silti tunnutaan menevän niin sanotus rajoilla. Nyt sitten uuden lisä haasteen on tehnyt pakkasherra kun elohopea ei juuri ala-asennosta nouse. Ihan kireimpiin lukemiin en ole tohtinut lähteä astmaa ärsyttämään, mutta jotenkin tuntuu osuvan kovin pakkaspäivä juuri suunniteltuun juoksulenkkiin. Ei siihen työpäivään.
Joku salaliitto mun juoksemista vastaan.
Kokonaisuuten olen kuitenkin pärjännyt nämä pakkaset hyvin astman kanssa, jonkun verran lisälääkitystä on tarvinnut, mutta liekö dementia vai mikä kun ei muista näin hyvin pakkasilla pärjänneen...
Toki lenkin aloittaa ehkä varovaisemmin ja enemmän kokeilemalla kuin nuorempana.

Juokseminen menee eteenpäin pienin askelin. Jonkin verran korvaavana olen käynyt hiihtämässä. Lunta kun ei tarpeeksi ole kuin tykkipaanalla, en ole kuljetusteknisistä syistä alvariinsa siellä rampannut.
Vasen kantapää muistuttaa silloin tällöin, oikea ei juuri koskaan. Jos penikoiden kanssa menee näinkin hyvin niin ehkäpä tässä voi pikkuhiljaa ruveta haaveilemaan kesäkuun puolimaratoonista.
Jos vaikka laittais tavoitteksi puolikkaan läpi pääsemisen ens kesälle

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti