Ilman sauvoja

Pieni tilannekatsaus lienee paikallaan. Leikkauksesta on nyt kuusi viikkoa. Alun hitaalta tuntuneen paranemisen jälkeen, on parin viime viikon aikana toipuminen edennyt kohtuullisen mukavasti. Lokakuun puolenvälin jälkeen olen lisännyt liikkumista, aluksi sauvojen kanssa ja nyt reilun viikon ajan ilman sauvoja. Liikkeen lisäämisen myötä on turvotus hävinnyt miltei kokonaan, Tämä on edesauttanut mm. vasemman jalan haavan kiinnittymistä sekä myös särkyjen ja väsymisen tunteen vähentymisenä. Hemmetin kauan sen haavan kiinni meneminen kestikin, Ainakin 5 viikkoa!
Lauantaina 18.10 kävelin ensimmäisen reilun kilometrin lenkin ilman sauvoja. Syksyinen ilma oli mitä parhain, pikku pakkanen ja auringon paiste. Crocit jalassa fiilistelin ja onnuin 10cm askelilla.
Ai että oli vapautunut tunne. Joka askeleella sattui, mutta ei niin paljoa että olisin kääntynyt.
Elämän pieniä kohokohtia.
Viidennellä viikolla kokeilin myös autolla ajoa. Alkuun pientä jäykkyyttä nilkan käytössä, mutta kyllä se siitä miljoonan kilometrin kokemuksella suttaantui!
Oma ohjelmansa on ollut vanhempien asunnon tyhjentämisessä. On ollut henkisesti yllättävän raskasta miettiä mitä rakkaiden ihmisten tavaroista säilytetään, myydään, tai heitetään roskiin. Kaikkiin niihin tavaroihin liittyy myös omia muistoja ja tunteita. Se prosessi on nyt tehty.
Ilman perheen apua jalkapuolena ja pohjimmiltaan herkkänä miehenä siitä ei olisi tullut mitään.

Kävin työterveyslääkärillä tänään saamassa tilannearvion. Leikkaavan kirurgin määräämä sairausloma loppuu 31.10 ja ennakkosuunnitelmien mukaan työterveyshuollon kautta jatkettiin tilanteen arviointia. En missään tapauksessa pitänyt jalkojani työkykyisenä tai juoksukuntoisena. Siltikin lääkärin ehdottama kuukauden jatko sairaislomaan tuntui pahalta. Elikkäs töihin näillä näkymin joulukuun alussa. Kaikkien ennakkoon tietoon tulleiden lausuntojen pohjalta toipumisaika on 3-4 kk. ja koska leikkauksesta on kulunut vajaa 1½ kk. ei lisäkuukausi voinut tulla yllätyksenä, Mutta mitään en mahda sille pienelle pettymykselle minkä tuo halavatun pitkä kuukausi aiheutti.
Olisiko rinnastettavissa samanlaiseen ilmiöön kuin joka lauantaisen loton päävoiton tavoitteluun.
Sitä niin toivoo voittoa, vaikka sisimmissään tietää että ennemmin saa vessanpöntöstä kalan kun lotosta miljoonia. Tässä vähän sama, ei ihmeparannusta vaikka toivoin.

Nyt haavan ollessa kiinni saa aloittaa vesijuoksun. Myös pyöräilyä voi ruveta kokeilemaan jalan lopetettua kengän hylkimisen. Juoksua ei viellä suositellut kokeilemaan ja hiihtämisestä ei puhuttu mitään. No ei ole vielä luntakaan. Mutta kokeilen!
Vaikka toipuminen on vaiheessa ja juosten maastoon pääseminen on odotuslistalla numero 1, on asiassa paljon positiivista. Jotain saa ja pystyy jo tekemään. Vesijuoksu sinällään on uusi laji. Olen sitä kokeilumielessä tehnyt joskus, mutta ikäänkuin harjoituksellisessa mielessä en ole pitempään tehnyt. Mutta avoimin mielin kokeilemaan. Mikäli liukkaus ja lumi ei häiritse, on myös maastopyöräilyä kokeiltava. Mikäli taas lunta rupee kasaantumaan hiihtämisen mahdollistavan kerrostuman verran, lupaan suksia viimesen päälle!
Ja noilla lajeillahan sitä pääsee maastoonkin.

Tämmöstä se nyt on. Tunteet menee laidasta laitaan, ylös ja alas. Jalat kuntoutuu pikkuhiljaa,
Niillä toivon mukaan viellä on kilometrejä jäljellä.
Vanhempien asunto on saatu tyhjättyä, äiti hyvälle paikalle hoivakotiin, vielä kun saatais isä pois
tk-sairaaslasta vastaavanlaiseen palvelutaloon, niin mikäs tässä sitten...