Viikko leikkauksesta

Reilu viikko leikkauksesta. Muistan operaation jälkeen pohtineeni että viikon päästä on jo paremmin.
En tiedä onko tässä monikaan asia paremmin, no ehkä on jotain.
Nopeastihan tuo viikko kuitenkin meni, Jokainen asia vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, enkä tarkoita pelkästään toipumista, vaan päivittäisiä askareita, hampaanpesusta kahvinkeittoon.
Liikkuminen on ollut pyörätuolilla rullaamista, millä ei joka paikkaan pääse, eikä mihinkään yletä. Tai keppien avulla könkkäämistä, jolloin kädet on aina varattuna ja mitään ei pysty siirtämään, ei edes kahvikuppia.
Liikkeille lähteminen varsinkin aamuisin on hankalaa, kivuliastakin. Ilmeisesti nukkuminen jalkaterät ojennettuina lyhentää lihaksia ja kiristää leikkaushaavaa niin että, jalkojen asentoa ei meinaa mitenkään saada kävelemisen mahdollistavaan asentoon.
Olisi ehkä pitänyt alkaa kirjoittaa illalla, eikä näin aamulla. Olisi saanut positiivisemman raportin.

Adidas Telakka Buustinen

Perjantaina 19. päivä sain ottaa siteet pois ja suihkuttaa jalkaa ensimmäistä kertaa. Oikeasta jalasta siteet lähti hienosti, mutta vasen joka alkoi vuotaa jo tiistai-iltana, vaati pitkän liotuksen ennen kuin suostui irtautumaan raajasta. Eikä tuo ihan kiinniolevalta vielläkään näyttänyt. Mutta itselle kuitenkin tärkeä etappi ja toivottavasti myös toipumiselle. Liikkuminen ilman sidettä oli jännän tuntuista, tuetonta ja epävarmaa, mutta samalla niin kevyen oloista.

3 vrk. leikkauksesta

Lauantaina  ja sunnuntaina tuli sitten perheen tuella liikuttua enemmän. Sunnuntaina vierailin jopa työmaalla työkavereita masentamassa. Jalkeilla olo kostautui varsinkin sunnuntai iltana, jolloin jo hellitäneet säryt palasivat. Olin jättänyt vahvimmat särkylääkkeet (tramal) lauantaina ottamatta, mutta sunnuntaina niille tuli tarvetta. Myös verenvuotoa vasemmassa oli havaittavissa.
No ei varsinaista vuotoa, mutta selviä viiteitä haavan edelleen tihkuttavan, onneksi vain verta.

Olin päättänyt ottaa alkuviikon rauhallisesti. Päätös oli vahva vielä lähtiessäni maanantaina ameriikasta tulleen veljeni kanssa katsomaan vanhempiamme. Päätin lähteä kepeillä, eihän tuossa nyt paljoa liikua tarvitsisi. No kyllä tarvitsi, ja oli huono päätös! Ja eiku Tramalia nassuun...
Tiistai jatkui liikekannalla niin ikään veljen matkassa lisättynä käynnillä potilasasiamiehen luona liittyen vanhempien hoitomaksuihin, asuntoasioihin jne... Seurauksena jälleen Tramalia ja lisähoitona kylmäpakkaus haudontaa. Säryt ovat myös vaikuttaneet nukkumiseen. 3-4 tunnin unien jälkeen herää särkyihin ja loppuyö on hyvinkin levotonta. Vaikka kivut ei kovia olekkaan sitä heräilee miltei jokaiseen liikkeeseen, vihlasuun tai mihin milloinkin.

Mitäpä yhteenvetona ensimmäisestä viikosta? Ensimmäiset kolme päivää odotetusti vaikeimmat liikkumisen ja särkyjen takia. Joskin ennakkoon olin odottanut vielä kovempia särkyjä, mutta olihan mulla kovat lääkkeet. Liikkumisen hankaluus puolestaan yllätti, olin ajatellut sen olevan hieman helpompaa. Luojan kiitos tämä toivottavasti on väliaikaista, kaikki rispektit pyörätuoliin sidotuille ihmisille! Vasemmalla jalalla saisi varata enemmän, oikella ei yhtään. Siksi vasemman jalan haavan pieni vuotaminen on arvelluttanut ja liian aikainen liikkuminen ei sitä kyllä paremmaksi ole tehnyt. Mutta joitain asioita on vaan pakko hoitaa... Pyörätuolilla en joka paikkaan kehtaa mennä.
Lauantain jälkeen olen tosiaan pystynyt kipulääkkeitä vähentämään, mikä on hyvä asia.
Ylävartalon vahvistuminen on varmaan myös positiivinen asia.
Mutta liikkuminen, sitähän tässä odottaa kärsimättömästi, on huonoa edelleen.

Ensi viikkolla on hakasten poisto, mikäli asiat menevät suunnitellusti.
Sitten taas ollaankin askeleen lähempänä lenkkipolkua!

Kantapäiden leikkaus 16.9.2014

Nukuin rauhattomasti, heräilin useampaan kertaan yön aikana, klo 6.15 nousin ylös,
väkisin makaamisesta voi saada syytteen. Aamupalaa ei saanut syödä, ei ollut nälkäkään. Illalla olin syönyt rahkaa ja banaanin. 2 dl olisi voinut juoda vettä, kahvia tai teetä. Muistissa oli 10v. sitten tehdyn napatyräleikkauksen jälkeinen nukutuksesta aiheutunut huonovointisuus, parempi olla laittamatta mitään suuhun!
Ilmoittautumisaikani oli 10.30 Hyvinkään sairaalan LEIKO osastolle, mutta kuljetusteknisistä syistä vaimoni kärräsi äijän työmatkallaan jo yhdeksäksi pelipaikalle. Pari tuntia joutui odottelemaan ennen kuin sairaanhoitaja otti haastatteluun. Tarkistettiin tiedot ja varmistettiin lääkitykset, syömiset ja muut asiaan liittyvät jutut. Samalla selvisi suunnitelmasta nukutuksen sijaan käytettäväksi aiottu spinaalipuudutus. Onneksi oli maha tyhjä. Olin mielessäni koko ajan ajatellut nukutusta, taju pois ja herätessä kantapäät paketissa. Pelkkä ajatus hereillä olosta leikkauksen aikana, saati tietoisuus ja tuntemus kantaluiden talttaamisesta meinasi aiheuttaa ison jytkyn, housuun!
Värin paetessa kasvoilta, katsoi hoitaja parhaaksi keskustella aiheesta anestesialääkärin kanssa.
Ennen anestesiatohtoria jutuille kerkesi leikkaava kirurgi. lääketieteen tohtori, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri. Oli tutustunut tietysti jo ennakkoon kuviin ja lähetteisiin kun ei ollut sama ortopedi joka lähetteen teki. Nopea kertaus oireista, kestosta, aiheutuneista vaikeuksista työssä ja harrastuksissa yms. Tutki jalat ja teki tussilla merkintöjä. Kysyi vielä olenko varma että molemmat tehdään kerralla, epäili leikkauksen jälkeisen elämän haasteista tulevan suuria. Päädyttiin molempien leikkaamiseen. Vasemmasta poistetaan pelkästään luukasvama ja oikeasta avataan myös akillesjänne, joka tarkistetaan tulehduksen aiheuttamien vaurioiden selvittämiseksi ja vähintään "putsataan".
Seuraavaksi sitten nukutuslääkärin pakeille. Kerroin pelkoni ja epäilykseni henkisestä kestämisestä selkäydinpuudutuksessa. Kyllä nämä on ammattilaisia isolla A:lla. Herra sai minut sen verran vakuuttuneeksi leikkauksen aikaisesta kommunikoinnista, puudutuksen yleisestä turvallisuudesta, operaation jälkeisestä "helpommasta palautumisesta" sekä nopeammasta kotiutumisesta, että otin riskin ja päädyttiin spinaalipuudutukseen.
Sitten jäätiin odottelemaan saliin kutsua.
Kello 13.20 siirryttiin saliin. Yllättävän paljon henkilökuntaa paikalla, kaikki ystävällisiä ja iloisia, hyvä ettei yläfemmoja heitetty. Aloitettiin selällään maaten tiputuksen yms. härpäkkeiden laitolla. Sitten kyljelleen sikiöasentoon ja selkäydinpuudutus. Pientä paniikkia syvällä sielussa. Onneksi siinä ei kauaa mennyt. Seuraavaksi sitten mies aseteltiin mahalleen leikkausasentoon, tämä valmistelu kesti yllättävän kauan. Vähän väliä tiedusteltiin vointia ja kokeiltiin puutumisen etenemistä.
Itse leikkaus alkoi n.14.15 (tarkkailin kelloa, mutta sen verran olin muualla, ettei kaikki ajat jäänyt mieleen). Ensimmäistä viiltoa en huomannut, hoitajan kysyessä tuntemuksia, kerroin että tiedostan jalkojen kimpussa jonkun olevan, mutta mitään kipua tai vastaavaa en tunne. No jalka oli siinä vaiheessa jo avattu. Muutenkin hoitajat pitivät minut kartalla kertomalla homman etenemisestä koko leikkauksen ajan. Oikeastaan ainoat tuntemukset oli taltalla ja vasaralla tehdyt naputukset, jotka tuntui selkärangassa asti. Muutoin noin tunnin kestäneestä operaatiosta ei tuntemuksia tullut.
Jos jotain, niin niskat väsyi ja naaman alla ollutta tyynyä joutui pöyhimään.
Kaikki ennakkokäsitykset selkäydinpuudutuksesta lensi roskikseen. Hyvä että puhuivat ympäri.
Lopuksi kirurgi kertoi mitä oli tehnyt. Molemmista kantapäistä poistettiin luupatit, paksuudeltaan noin sentin. Niiden ei pitäisi enää hangata akillesjänteisiin, miten paljon luuta poistettiin kasvaman alta jäi kysymättä. Oikea akillesjänne halkaistiin muutaman sentin matkalta ja putsattiin. Oikealla jalalla ei saa varata kuukauteen, vasen kestänee kepeillä kevennettynä, mutta suositteli alkupäiville pyörätuolilla liikkumista.
Sitten siirto heräämöön odottelemaan puudutuksen häviämistä.
Leikkaava lääkäri kävi vielä myös heräämössä juttelemassa. Kertoi leikkauksen hänen mielestä onnistuneen, mutta myös mahdollisuudesta vamman uusiutumiselle, sekään kun ei ole harvinaista.
Sen aika näyttää. Kehotti uudelleen varomaan ensimmäisten vuorokausien liikkumista ja oikealle jalalle varaamista. Toivotti tietysti paranemisia. Jälkitarkastus 3 kk. päähän, johon haluaa kokemukset molempien kantapäiden yhtäaikaisesta leikkauksesta toipumisesta. Sairauslomaa kertoi kirjoittaneensa lokakuun loppuun, työterveyshuolto hoitaa jatkossa mm. ihohakasten poiston sekä mahdollisen sairausloman jatkon.
Parin tunnin odottelun jälkeen fysioterapeutti tuli opastamaan kepeillä kävelyä. Eihän siitä mitään tullut, jalat oli vielä puutuneet eikä suostuneet yhteistyöhön. Tunti lisää, ja pystyin jo seisomaan. Kotiinlähdön hetkellä ehdottivat pyörätuolin mukaan ottamista, mutta kun keppien avulla pääsin just just liikkumaan, jätin tuolin pois. No sehän osoittautui jälkeenpäin ajateltuna virheeksi. Vasen alkoi vuotamaan ensi metreillä. Hetken harkitsivat siteiden avaamista, mutta kun luuhun asti tehty haava olisi pitänyt hoitaa kliinisessä paikassa, päätyivät lisäsidosten laittamiseen, sekä antoivat kotiin sidenipun päälimäisten vaihtoa varten.
Kotimatkalla, jossa poikettiin apteekin kautta, vuoto paheni jatkuen jonkun verran aamuyöhön asti. Pyörätuolilla liikkuen tältä olisi varmaan vältytty. Hitto että pitää olla itsepäinen jästipää.
Onneksi loppui edes silloin.
Muutaman tunnin kotona olon jälkeen, ja lopunkin puudutuksen hävittyä alkoi särky. Ei mitään ihan järisyttävää särkyä, mutta nukkumisen estävää. Lisäksi kun tuli tarkkailtua vuodon etenemistä, oli ensimmäinen yö todella hankala.

Seuraava aamu 17.9. Sängystä nouseminen tuskallista. Nilkat ei meinannut millään taipua asentoon joka olisi mahdollistanut kävelyn, tai edes pystyssä pysymisen. WC reissu oli pakko tehdä.
Muutama sentti kerrallaan etenin keppien kanssa. Varoin pitkiä askelia ettei mikään repeäisi, tai verenvuoto alkaisi uudelleen.
Paluumatkalla jäin keittiöön lääkkeiden ottoon ja aamupalalle. Reilun puolituntia maailman menoa istuen ihmeteltyäni, rupesi pyörryttämään, hikosin paidan märäksi. Oli pakko mennä lattialle pitkäkseen josta konttasin olohuoneen sohvalle. Taju ei mennyt mutta aamupala ei pysynyt sisällä. Onneksi tytär kerkesi toimittamaan ämpärin ympäristöhaitan estämiseksi. Johtuiko lääkkeistä vai mistä, en tiedä.
Siinä meni sitten muutama tunti sohvalla maaten.
Iltapäivällä työkaverit kyselivät vointia. Jälleen kerran saan olla onnellinen hyvästä työyhteisöstä. Minulle toimitettiin kotiin asti pyörätuoli, kun olivat huolissaan liikkumisestani. Kerrassaan upeata.
Myös olo parani, ruoka pysyi sisällä ja kipulääkkeet piti suurimmat kivut aisoissa. Aika tarkkaan on vaan aikataulussa lääkkeiden kanssa pysyttävä.
Iltasella rullailin lähikauppaan, vaimon avustamana. Noloahan tuo liikkumismuoto on mutta,
mieltä piristi ja hienoa oli saada raitista ilmaa.
Myöhemmin tietokoneen avattuani ja tilannekatsausta naamakirjaan KPK 24/7 sivuille laittaessani tuli seuraava hieno elämys. Kyllä on sosiaalisella mediallakin suuri voima mielihyvän tuottamisessa. Uskomaton määrä tsemppausta ja kannustusta. Tuntuu kuin kaikki olisi hyviä tuttuja ja kavereita, vaikka oikeasti en tunne kuin murto-osan. Se kai tuossa hienoa onkin.
Kiitos että saan olla yhteisössä mukana!

18.9. Vaimon syntymäpäivä. Toinen yö menikin jo paljon paremmin. Ehkä univelkaakin oli, asentoa vaihtaessa heräilin ja kerran lääkkeitäkin nousin ottamaan mutta, kokonaisuutena nukuin varmaan 6-7 tuntia. Sama nilkkojen jäykkyys aamulla. Pitkään piti tasapainoa hakea. En tiedä kiristääkö ompeleet vai sidokset. Liikkeelle lähtö on tuskallista. Aamutoimien jälkeen rullatuoliin istumaan, tässähän elämä rullaa mukavasti. Eikä taida särkykään olla tänään niin voimakasta. Tosin en ole jalkoja juuri rasittanutkaan.
Huomenna saa avata siteet ja suihkuttaa haavaa. Jännää mitä sieltä löytyy!
Mitähän jäynää vaimolle keksis, ihan kostoksi...

Kesä ja syksy

Vajaa viikko aikaa leikkaukseen, se vietetään sairausloman merkeissä.
Tänään (10.9) kävin verikokeissa, EKG:ssä ja kyynersauvojen sovituksessa. EKG:stä tappioksi on laitettava muutaman rintakarvan menetys, kyynärsauvat sain mukaan kuivaharjoittelua varten. Rullatuoliakin tarjosivat, mutta sen haen vasta sitten jos en bajamajaan muuten pääse. Pikkasenhan tuo rupee jännittämään kun vihdoin asiassa jotain tapahtuu. Vaan on sitä ootettukkin.

Nyt pieni paluu juoksemattomuusraportin jälkeiseen aikaan.
Päätös leikkauttaa kunnallisella oli tehty ja henkisestikin pitkä odotusaika tiedossa.
Yllättäen aika ortopedille tulikin 16.6. Sen piti tulla elokuussa.
Kun kipuja on jatkunut puoli vuotta, kun työn tekeminen ja siitä suoriutuminen on vaakalaudalla joka työvuoro, ja kun juoksuhommat on vain muistona menneisyydessä, sitä toivoisi motivoitunutta, asiakaslähtöistä tai vähintäänkin sosiaalisesti lahjakasta ortopediä. Ei osunut yksikään kolmesta.
Oli aika lähellä etten käynyt sille opettamaan ortopedian syventävää vaihetta, kun ehdotti fysioterapiaan lähetettä. Sain kuitenkin ilmaistua ajatuksen olevan loistavan, mikäli kyseisin keinoin luukasvama poistuu, normaalien kenkien käyttäminen luonnistuu, saatika lenkki- ja työkenkien. Lisänä listasin noin 50 juoksukilometrin viikkomäärän. Eka erä kestettiin, mutta kun toinen erä alkoi Sakari Oravan arvostelulla, niin meinasin lopetaa erän lyhyeen. No päästiin sitä asiaankin.
Sikäli hyvä, nykyään saa aivan liian useasti lukea hoitohenkilökuntaan kohdistuneesta väkivallanuhasta. Yhteisymmärryksessä todettiin leikkauksen tarpeellisuus, tohtori tosin valitteli pitkää jonoa leikkausaikoihin, mutta hoitotakuun rajoissa onnistuisi joulukuun tienoille.

Muutama päivä käynnin jälkeen ilmoittauduin peruutusaikajonoon. Siitä tai lyhentyneestä jonotilanteesta johtuen, tarjottiin elokuussa leikkausajaksi 16.9. Jihuu...
Leikkauksen onnistuessa voisi juoksuaskelia päästä jo loppuvuodesta kokeilemaan.

Liikkuminen on ollut koko kesän vähäistä. Pääosin maastopyöräilyä, saliharjoittelua, vähän uintia, sauvakävelyä sekä kaksi rullasuksilenkkiä. Kaikki liikunta  lisää kipua, yli tunnin kestävien lenkkien jälkeen on tarvinnut jääpussia ja kipugeeliä. No niitä ei tosin montaa ole pystynyt tekemäänkään. Viimeisen kuukauden aikana, leikkausajan varmistuttua, on jalkoja ja rasitusta tietoisesti varottu jottei tulehdus tai mikään muukaan pilaisi operaatiota.
Nyt ollaan siis lähellä käännekohtaa. Pitkä laskusuuntainen käyrä juoksemaan pääsyssä on kääntymässä toivottavasti nousevaksi. Ainakin ajatuksissa ennen leikkausta mietin näin.
Voin olla ensi tiistain jälkeen toistakin mieltä.
Leikkauksen jälkeistä kipua jännitän eniten, miltei kaikki asian tiimoilta kokemusta omaavat ovat kertoneet kovista kivuista. Ehkä sen kestää...
Valoa siis kuitenkin tunnelin päässä!

Raskas vuosi

Joku on lausunut: "tie jaloinpiin asioihin ei käy helpointa kautta", en muista kuka.
Tuo lause on ollut mielessä kuluneen vuoden aikana useasti.
Juokseminen, liikunta yleensä on ollut lyhyitä pakollisia taukoja lukuunottanmatta päivittäistä lapsesta asti. Ei niinkään tulostenteon kannalta, vaan kunnon ja hyvinvoinnin kannalta.
Liikkuminen luonnossa, hikoilu, rääkkäys ja välillä suoranainen raasto on ollut tärkeä osa arjesta irtautumista. Lukuisat on myös ne kuningasajatukset jotka on lenkkipoluilla elämää ohjaamaan syntyneet ja monet ärripurrit on metsään tullut jätettyä.
Sattuneesta syytä on tuo puoli ollut heikoilla vaikka korvaavia lajeja olenkin yrittänyt harrastella.

Helmikuun viimeisenä päivänä alkoi sitten seuraava episodi. Juuri ja juuri omat vaivat hyväksyttyäni, oli äitini kaatunut kotonaan lyöden päänsä saaden kallomurtuman ja aivoverenvuodon.
Huonoin ennustein sairaalaan kiidätettynä meni hänellä kaksi viikkoa koomassa.
Pahimmalta säästyttiin mutta kotiin äitistä ei kuitenkaan enään ole. Liikkumaan ei ilman pyörätuolia pysty, syömään on joutunut opetella vasemmalla kädellä ja puheen tuotaamisessa on suuria vaikeuksia. Äiti tarvinnee tukea loppuelämänsä ajan ympäri vuorokauden.

Iäkkäälle isälleni tapahtuma oli luonnollisesti myöskin kova isku. Juhannukseen asti monisairauksinen ja rullaattorilla huonosti liikuvana hän jaksoi toivoa ja odottaa äitiä kotiin. Toivon ja uskon hiipuessa romahti myös hänen terveys sekä ennenkaikkea muisti. Isä oli toimitettava päivystykseen, jolla reissulla on edelleen. Muistaa kyllä poikansa, joskus vaimonsa, ei juuri muuta.

Ilmeisesti nyt on minun aikani huolehtia heistä! Kaikella lienee tarkoituksensa. Juoksutauollakin.
Nyt järjestellään molemmille palvelukodista paikkaa, toiveissa saada heidät samaan laitokseen.

Miten mielellään sitoisinkaan lenkkitossujen nauhat, juoksisin edes vähän, unohtaisin murheet ja poistaisin pahanolon hien mukana.
Ehkä ne jalot asiat odottaa omaa aikaansa...

Juoksemattomuusraportti

(Julkaistu Facebook ryhmän Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 seinällä 9.6.2014)

Kyllä on pintakaasuteltu upeasti ja niistä saanut lukea mitä hienoimpia raportteja. Onnittelut saavutuksista tasapuolisesti ja kiitokset kirjoituksista, niitä lukiessa miltei itsekin juoksee!
Näiden upeiden kisa- ja juoksuraporttien sekaan uskaltaudun minäkin laittamaan omani. Tässä ei kilometreillä eikä vauhdeilla herkutella, päinvastoin. Mutta olkoon tämä vaikka ”telakkatyöläisen” raportti.
Tämä tarina alkaa joulukuun puolenvälin tietämiltä jolloin juostessa alkoi oikea akillesjänne ja kantapää oireilla. Alkuun kipu tuntui vain juoksun aikana, mutta jo viikon kuluttua kipuilua saattoi olla lenkin jälkeen usean tunnin ajan. Joulun aikoihin kivun takia joutui pitämään lepopäiviä, ja vuodenvaihteen jälkeen useamman peräkkäin. Lenkeille valmistautumiseen kuului oleellisena osana parvekkeelle jäätymään nostettu ämpäri tai saavi.
Suunniteltu tammiputki tyssäsi heti ensimmäisenä päivänä juostuun 8k lenkkiin, jossa akillesjänne äityi niin pahaksi, ettei ponnistamisesta meinannut tulla mitään. Viikon huilin ja kylmähoitojakson jälkeen päätin kokeilla sauvakävelyä, joka tuntuikin parin kerran jälkeen luonnistuvan siinä määrin että uskoin myös juoksemisen onnistuvan. Neljä 8-10k lenkkiä sain suoritettua hiljaa hiipien, mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoa. Näiden lenkkien aikana rupesi myös vasen akilles-kantapää oireilemaan, ollen jopa oikeaa arempi. Edessä oli taas tauko, tällä kertaa se venähti kahden viikon mittaiseksi. Työpaikallani on joskus mahdollisuus irrottautua liikuntavapaalle, niinpä sen hetken koittaessa on siitä mahdoton kieltäytyä. Tämä 6. helmikuuta juoksua harrastavan työkaverin kanssa tehty lenkki olikin sitten viimeinen mitä olen kyennyt tekemään. 10k lenkin viimeisillä kilometreillä molemmat jalat kipeytyi niin, ettei loppupäivänä kävelemään päässyt eikä säryiltä seuraavana yönä nukkumaan kyennyt.
Tässä vaiheessa sain avuttomuuskohtauksen, koin poikkeuksellista heikotusta ja hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Molemmissa akillesjänteissä todettiin tulehdus ja määrättiin liikuntakieltoon. Viikon päästä oli tulehduskipulääkkeet syöty, mutta jalat edelleen soseena. Luonnollisesti liikuntakieltoa jatkettiin, uusi käynti jos…
No lääkärin todistuksen sain Finlandia-hiihdon perumiseen.
Maaliskuun alussa sitten lääkärikin nosti kädet pystyyn ja laittoi lähetteen fysiatrille röntgenin kautta.
Fysiatrin laittamat kortisoonipiikit auttoivat tulehdukseen, mutta ei itse aiheuttajaan. Röntgenkuvien perusteella diagnoosiksi ehdotettiin Haglundin kantapäätä (syndroomaa). Tämä on luonnollisesti molemmissa kantapäissä.
Kyseessä on kantaluuhun muodostuva luukasvu. (Näkyy kuvassa sarvena kantaluun yläkulmassa).
Osittain syntymästä asti ollut kantaluun epämuodostuma, jossa kantaluun muoto on kulmikas, pyöreän sijaan. Iän ja rasituksen seurauksena akillesjänne ei enää palaudu, vaan hankaa ”sarveen”, jonka ärsytyksestä sitten akillesjänne sekä limapussi tulehtuvat. Pitkäaikainen tulehdus taas lisää kalkin muodostumista akillesjänteen ja kantaluun väliin, ja lisää osaltaan kasvua. Näin lukuja vaille lääkärinä ymmärsin asian osimoilleen olevan!
Fysiatrin myötävaikutuksella sain tilaisuuden esitellä kantapäitäni ortopedi Sakari Oravalle. Alansa yksi pätevimmistä vahvisti diagnoosin ja kertoi ainoana hoitomuotona olevan leikkauksen. Siinä kantaluusta poistetaan ylimääräinen luu sekä muotoillaan se uudelleen, samalla myös akillesjänne ”siivotaan”.
Toipuminen leikkauksesta on parhaimmillaan kaksi kuukautta, jonka jälkeen juoksuharjoittelun voi aloittaa erittäin lyhyillä juoksupätkillä. Huonompia toipumiskertomuksia on netti pullollaan!
Helppoo kuin heinän teko. Sponsorin puuttuessa, rajoittaa kustannukset suinpäin leikkaukseen ryntäämistä.
Sakke ottais 2500€/kantapää, joten köyhä suurperheen isukki on ollut pakotettu hakeutumaan kunnalliselle puolelle, josta ei vielä ole kuulunut mitään. Lähete on ollut kuukauden matkassa.
Kenkien käyttö on myös haasteellista puuhaa, käytännössä Crocsit on ainoat jalassa viihtyvät kengät.
Kiitos, jos jaksoit näin pitkälle lukea. Ymmärrän niitäkin jotka eivät jaksaneet!
Kaasutelkaa tai ette, mutta nauttikaa!

Alkusanat

Kirjoittajana en itseäni pidä, pahoittelut siitä heti alkuun. Olkoon ajatus tärkein.
Alkusysäys tekstiin syntyi keskusteluista, kommenteista ja positiivisesta palautteesta Facebook ryhmään "Kestävyyttä pintakaasulla 24/7" tekemästäni Juoksemattomuusraportistani. Päivityksessäni kerroin akilleksiin ja kantapäihin iskeneestä juoksun sekä monen muun liikuntamuodon estäneestä kivusta. Seuraavaksi lienee paikallaan julkaista myös kyseinen raportti.
Itselle tuon päivityksen tekeminen oli vaikeaa. Olen aina ollut huono avautumaan omista asioista, varsinkin ikävistä, joten ehkä tämä on jonkinlainen keino saada asiasta iloisempi ja miellyttävämpi kokemus.

Niin, kummassakin kantapäässäni todettiin Haglundin kantapää, syndrooma, kyseessä on kantaluuhun muodostuva luukasvu. Todennäköisesti synnynnäinen kantaluun epämuodostuma jossa kantaluun muoto on kulmikas pyöreyden sijaan. Ikä ja nautitut kilometrit heikentävät akillesjänteen palautumiskykyä, joka kantaluuhun hankautuessaan aiheuttaa tulehduksia ja siten luukasvua kalkkikertymän muodossa...
Oireet alkoivat joulukuussa 2013. Viimeinen juoksulenkki on tehty 6.2.2014

Hoitomuotona on kantaluiden leikkaus jossa kantaluu muotoillaan uudelleen, "luukasvu" poistetaan ja akillekset "siivotaan". Nyt tämä leikkaus on 16.9.2014 Hyvinkään Sairaalassa.

Käymieni keskustelujen pohjalta kävi ilmi etten ole yksin kyseisen vaivan kanssa, niinpä lupauduin kertomaan leikkauksesta, kivuista, toipumisesta, tuntemuksista, juoksemisen aloituksesta sekä muista tähän prosessin tiimoilta eteen tulevista asioista. Ja kuka tietää jos vaikka jollekkin maratoonille...

Eikös alkusanoissa myös kiitetä kaikki mahdolliset tahot. Lopputuloksesta huolimatta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, on terveydenhuollolle annettava kiitosta. Palvelu on ollut loistavaa niin Terveystalossa Hyvinkäällä kuin Kampissa Helsingissä. Päädyttyäni leikkaukseen julkiselle puolelle, pelkäsin hoitotakuun maksimiaikoja. Näillänäkymin odotusaika on yleinen 9 kk. oireiden alusta laskien. Odottavan aika on silti pitkä.
Iso kiitos on annettava myös työyhteisölle. Ovat tukeneet, auttaneet ja ymmärtäneet. Kannustusta olen saanut myös Tossuttajilta, tuolta lämminhenkiseltä juoksuporukalta.
Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä on KPK24/7. Jaettuja kokemuksia, myötäelämistä, iloa, surua, tsemppaamista, kannustusta ja ennenkaikkea hyvää ajanvietettä.
Hieno FB ryhmä johon on ollut etuoikeus kuulua.

8.9.2014