Tänä
marraskuun viimeisenä päivänä jolloin myrskytuuli piiskaa pariasteista vettä
vaakasuoraan, yrittämättäkään tulla maahan saakka, on hyvä päivittää blogia
kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen. Viime yö meni töissä, aamulla muutama
tunti levotonta nukkumista, ylösnoustessa hirmu päänsärky.
Ensi vilkaisu sälekaihtimien välistä ei lohduttanut, hetken mietin onko
kaihtimet vinossa vai lipputanko 45 asteen kulmassa… Kaihtimet oli suorassa!
Näillä lähtökohdilla tänään en juokse, joten kirjoitellaan.
Syyskuussa jäätiin siihen että homma etenee, mutta hitaasti. Juoksemista ei niin paljoa pystynyt
harrastamaan kuin haluaisi ja toipumisen hitaus raastoi hermoja.
Lokakuun aikana tein useamman 2-3h sauvakävelylenkin sekä lyhensin
juoksulenkkien pituuksia.
Sauvakävellen matkat olivat 14-16 km mittaisia ja juosten 4-5 km. Tämä tuntui
sopivan myös kantapäille.
Ja kun tuntuma alkoi olla kokoajan parempi, päätin ryhtyä niinkin huimaan
tavoitteelliseen tapahtumaan kuin marrasputki. Annoin tosin itselleni vapauden
tehdä putken hieman muutetulla sovellutuksella, eli sauvakävelyn hyväksyn
”juoksulenkiksi” siltä varalta että joka päivä ei jalat juoksemista kestäisi.
Kuten arvata saattaa, ei putki koko kuukautta kestänyt. Jos olisi kestänyt,
olisin tänään tehnyt lenkin vaikka Pekka Pouta olisi ennustanut satavia puukkoja tai jääpuikkoja.
Mutta viisitoista treenikertaa se kesti, mitä en pidä huonona saavutuksena.
Ensimmäiset 4-5 päivää meni hyvin.
Oikein ihmettelin miten missään ei tunnu kipuja ja juokseminenkin tuntui
helpolta. Reilun viikon kohdalla alkoivat ensimmäiset vaikeudet. Ei
kantapäissä, vaan penikoissa jotka kipeytyivät 8km lenkin jälkeen. Muutama haasteellinen
päivä tehtiin lyhyttä lenkkiä hiljalleen, jonka jälkeen taas helpotti hetkeksi.
9. päivä ja juokseminen oli muuttanut minuun. Hurmiossa availin vähän keuhkoja
lyhyemmällä, mutta vauhdikkaammalla lenkillä. Se oli virhe, sillä penikkakivut
palasi entistä pahempana.
Lenkit 10-15. pv. oli vaikeita, joka lenkin jälkeen olin varma että huomenna ei
kykene ollenkaan juoksemaan. Uuden päivän koittaessa marrasputken jatkaminen
tuntui kuitenkin suuremmalta asialta kuin penikoiden parantaminen ja näin ollen
ihmiskoe jatkui.
14. päivä juoksin aamulla yövuorosta kotiin, mutkan kautta tietenkin. Kilometri ennen kotia alkoi oikeassa sääressä
tuntua vihlovaa kipua, niin vihlovaa että tuntui jopa askel pettävän alta.
Muutama kävelyaskeleen jälkeen uusi kokeilu juosten, mutta ei, ei kestä.
Järki käteen … Kävellen kotiin, suihkun kautta nukkumaan.
Ja marrasputki oli siinä. Herättyäni päätin ettei minun ole pakko todistaa
kenellekään yhtään mitään, vähiten itselleni. En ehkä pystynyt marrasputkeen,
mutta puolikkaaseen pystyin. Tässä vaiheessa siitäkin voin olla ylpeä. Tiedän
ajatuksen olleen ”tyhmän” jo syntyessään, mutta pitihän se kokeilla. Päätös keskeytyksestä oli ehdottomasti oikea ja varmaan viime hetkellä tehty ajatellen
penikoiden kuntoutusta.
Totta kai olen luonnollisesti myös hieman pettynyt, olihan siinä kuitenkin
tavoite ja joka ei toteutunut,
mutta olen myös äärettömän tyytyväinen onnistuneeseen 14 päivän ja 15 harjoituksen putkeen.
Se kertoi myös ennen kaikkea kantapäiden toipumisesta ja siitä että
rauhallisesti tästä edettäessä näistä palikoista voi tulla vielä jonkinlaiset
juoksujalat. Mutta kertoi myös sen ettei kunto riitä jokapäiväistä reeniä, tai siitä ei kerkiä palautumaan ennen seuraavaa. Penikkakipujen ilmaantuminen taas on hyvinkin luonnollinen
ylipainoiselle noin paljon harjoitusmäärää kerralla nostavalle. Siitä en ole
huolissani, kunhan vain jatkossa malttaa mielensä ja antaa aikaa palautumiselle.
Marraskuun loppu meni vähän niiden ehdoilla mutta kaikki loput viisi harjoitusta tein
ilman kipuja.
Koko kuukauden saldo kuitenkin 20 harjoitusta ja 131km. Se on enemmän kuin
yhtenäkään viimeisen 22 kuukauden aikana.
Ehkäpä positiivisin asia on kantapäiden kestäminen, tai vähäinen kipuilu. En
voi sanoa niiden oireettomien olleen, mutta ne tuntemukset mitä vaikka
syyskuussa juoksusta aiheutui, on ollut poissa.
Uskoisin tähän syynä olleen juoksulenkkien lyhentäminen, toisaalta vastaavasti
sauvakävelylenkit tein pidempänä, mutta ilmeisesti kantapäitä vähemmän kuormittavana. Tällä on saanut myös lisättyä kertoja.
Myös aika tekee tehtävänsä, leikkauksesta on kuitenkin jo 14 kuukautta.
Tällä tiellä jatketaan, toivottavasti. Haasteita riittää ja ei vähiten pääkopan
kurissa pitämisessä.
Ei ole kerta eikä kaksi kun on mopo karannut käsistä ja kaikki pyhät lupaukset
harjoitusten aisoissa pitämisestä on lentänyt romukoppaan kun ”ajamisen ilo”
juoksuun on löytynyt.
Eikä siinä mitään jos ihan pikkasen keulii, kunhan pitkä ja
kovavauhtinen ei osu samaan lenkkiin…
