On ollut kirjoittaminen tauolla. Mielessä kyllä, muttei vaan
tuotosta ole saanut aikaiseksi.
Kiitos niille kahdelle jotka ovat kyselleet tekstiä, tai kaiketi lähinnä vointia.
Lämmittäähän se mieltä kun muistetaan.
Reilu neljä kuukautta edellisestä päivityksestä. Tapahtumia on riittänyt, mutta en oikein tiedä onko mitään maata mullistavaa kerrottavaa tai mistä pitäisi avautua, mutta avataan nyt jotain.
Talvihan meni siis alle tavoitteiden ja vasen kantapääkin jatkoi oireilua. Näin jälkeenpäin ajateltuna, patti josta maaliskuussa kerroin aiheutti silloin ehkä enemmän henkistä huolta kuin todellista ongelmaa. Tänä aikana on se pienikin kipuilu vähentynyt merkittävästi, jopa niin ettei aina edes muista lenkilläkään mitä on tullut koettua.
Niin, ja se patti! Myöskään huolta aiheuttanut patti ei ole kasvanut eikä liioin kipua tuottanut.
Keväällä mietin lenkkeilyäni ja siitä aiheuttamiani paineita. Jotenkin tunsin ahdistusta ja huonoa omatuntoa kykenemättömyydestä lenkkeillä, ja tähän tarvitsin muutosta.
(olihan siinä kaikenlaista muutakin huolta)
Päätin antaa itselleni vapauden tehdä lenkkini silloin kun se tuntuu sopivalta, niin aikataulullisesti kuin palautumisen kannalta. Aikatauluihin liittyy ensisijaisesti työ ja perhe. Työpäivät ovat pitkiä ja yövuoroista toipuminen aina vaan hitaampaa.
Päätin myös pitää juoksulenkit lyhyinä ja tehdä pitemmät lenkit sauvojen kanssa, jolloin niihin on luontevaa ottaa kävelypätkiä mukaan. Näillä hain ennen kaikkea kivuttomia harjoituksia niin kantapään, kuin penikoiden osalta. Toisaalta tarkoituksena oli myös pohjalla olevan peruskunnon parantaminen edes peruskuntoharjoittelun aloittamisen mahdollistavaan tasoon. Tähän sauvakävely tuntui sopivan parhaiten.
Päätin myös olla asettamatta mitään kilpailullisia tavoitteita, jonka seurauksena kesäkuun HHM jäi myös väliin. Ehkä olisin läpi selviytynyt, ehkä en, mutta mikään 2.30 aika ei nyt kiinnostanut.
Entisenä tavoitteellisesti urheiluun suhtautuvana, epäilin päätöksessä pysymistä.
Kokemusta ylilyönteihin on. Ylivoimaisesti suurin syy taukoihin tai vammoihin on ollut liiallinen treenaus. Tavalla tai toisella. Joko palautumattomana, väsyneenä tai vaikka penikoiden ollessa ”punaisena”. Siis yhtään lenkkiä en ole tehnyt väkisin, kertaakaan en tehdystä lenkistä ole kokenut huonoa omaatuntoa.
Lähinnä kyse oli niistä ”tekemättömistä” lenkeistä, jotka syystä tai toisesta jäi tekemättä. Jotenkin koin että lenkkien olisi pitänyt jo kulkea ja jalkojen olla kunnossa. Mutta kun ei ollut… Ja sitten kun piti lepoa tuntui jotenkin pettävänsä itseään. Ehkä myös siksi että niin moneen kertaan on tullut kirjoitettua juoksun alkavan sujumaan, tai tullut kerrottua kysyjille että kyllä tämä tästä.
Ehkä itsekin niin on uskonut, mutta kun ei se vaan ole lähtenyt sujumaan. Prkl.
Niistä ei pitäisi ottaa paiseita, varsinkin kun tiedossa on että linnun luut vaan ei kestä sian painoa.
No, tämä nyt on vaan yksinkertaisen miehen tyhmiä ajatuksia.
Huhtikuu ja varsinkin toukokuu meni hyvin tällä matalalla profiililla, ja liekö sillä ollut vaikutuksensa, kun kesä- ja heinäkuussa on tekemiseen tullut selkeästi uutta ”potkua” ja tekemisen iloa. Juoksu on kulkenut huomattavasti paremmin, jopa niin että monen vuoden tauon jälkeen olen käynyt urheilukentällä tekemässä intervalleja. Toki nämä on ollut leikkimielistä kokeilua ja mukavaa vaihtelua mutta myös osoitus eteenpäin menosta ja jalkojen kuntoutumisesta.
Vaikka edelleen noudatan ”vapautta”, niin juhannuksen jälkeen olen sitten ruvennut lipsumaan ja ohjelmoinut lenkkejä niin että viikkoon on tullut vähintään yksi pidempi pk- lenkki, jonkunlainen vauhtia sisältävä lenkki sekä 1-2 peruslenkkiä. Viikosta riippuen olen myös tehnyt voimaharjoituksia, käytännössä omalla painolla, mutta muutaman kerran myös laitteilla.
Yli puolitoista vuotta kesti toipuminen siihen kuntoon että pystyin noin kohtuudella lenkkeilemään.
Oikea taisi olla kyllä jo puolen vuoden kohdalla juoksukunnossa.
Näin jälkikäteen ajateltuna, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, paremmin, huolellisemmin.
Ainakin enemmän ajatuksella. Kantapäiden ja Akilleksien jumpat jäivät jossain vaiheessa liian vähälle. Useamman lenkin olisi voinut korvata jumpalla. Juostessa tuli särkyjä, joiden varjolla jäi sitten voima- ja liikkuvuusharjoitukset väliin.
Jälleen korostuu se hirveä kiire juoksemaan… Nyt on helppo todeta että paremmalla kuntoutuksella olisin hyvin todennäköisesti juossut aikaisemmin. Myöhäistä rypistää kun on housuissa!
Joka jutussa kirjoitan että nyt näyttää hyvältä. Olisiko nyt painoarvoa enemmän kun tätä on jatkunut jo pari kuukautta? No tiedä nyt sitten. Kilometrimäärät, kerrat ja tehot eivät vielä ole kovalla tasolla, joten luottoa on. Mutta itselle tärkeintä on kuitenkin jatkuvuus ja että saa 3-5 treeniä viikkoon,
vaikka sitten lyhyempiä.
Kyllä se siitä sitten hyväksi muuttuu.
Joten yleisilme niin kantapäiden kuin juoksemisen osalta näyttää nyt positiiviselta.
Joskus näitä kirjoittaessa olen miettinyt että tulisipa aika jolloin voisi kertoa vaikka puolikkaan tai jopa Marathonin harjoittelusta. Niistä tuntuisi olevan helpompi vääntää juttua kuin kantapäästä.
Varsinkin juttujen aloittaminen on työn ja tuskan takana. Vuosi saman toistoa, juoksen, en juokse,
koskee, ei koske, kyllä se tästä… No kun ei se vaan tästä!
Sitä kun en ole mikään Lönruutti niin samasta aiheesta ei saa millään moneksi vuodeksi jutun juurta aikaiseksi. Ehken saisi harjoittelustakaan.
Ei, en ole menossa vielä mihinkään juoksutapahtumaan, semmoiselle ilmoittautumisellekin olen tehnyt selkeät pelisäännöt. Juoksun täytyy näyttää juoksemiselta ja jotkut rajat täytyy olla saavutettu kellonkin kanssa ennen kuin ilmo napsahtaa.
Mutta onhan se varma, jos tossu rupeaa olemaan syönnillään, en minä kantapäistä kerro.
Kiitos niille kahdelle jotka ovat kyselleet tekstiä, tai kaiketi lähinnä vointia.
Lämmittäähän se mieltä kun muistetaan.
Reilu neljä kuukautta edellisestä päivityksestä. Tapahtumia on riittänyt, mutta en oikein tiedä onko mitään maata mullistavaa kerrottavaa tai mistä pitäisi avautua, mutta avataan nyt jotain.
Talvihan meni siis alle tavoitteiden ja vasen kantapääkin jatkoi oireilua. Näin jälkeenpäin ajateltuna, patti josta maaliskuussa kerroin aiheutti silloin ehkä enemmän henkistä huolta kuin todellista ongelmaa. Tänä aikana on se pienikin kipuilu vähentynyt merkittävästi, jopa niin ettei aina edes muista lenkilläkään mitä on tullut koettua.
Niin, ja se patti! Myöskään huolta aiheuttanut patti ei ole kasvanut eikä liioin kipua tuottanut.
Keväällä mietin lenkkeilyäni ja siitä aiheuttamiani paineita. Jotenkin tunsin ahdistusta ja huonoa omatuntoa kykenemättömyydestä lenkkeillä, ja tähän tarvitsin muutosta.
(olihan siinä kaikenlaista muutakin huolta)
Päätin antaa itselleni vapauden tehdä lenkkini silloin kun se tuntuu sopivalta, niin aikataulullisesti kuin palautumisen kannalta. Aikatauluihin liittyy ensisijaisesti työ ja perhe. Työpäivät ovat pitkiä ja yövuoroista toipuminen aina vaan hitaampaa.
Päätin myös pitää juoksulenkit lyhyinä ja tehdä pitemmät lenkit sauvojen kanssa, jolloin niihin on luontevaa ottaa kävelypätkiä mukaan. Näillä hain ennen kaikkea kivuttomia harjoituksia niin kantapään, kuin penikoiden osalta. Toisaalta tarkoituksena oli myös pohjalla olevan peruskunnon parantaminen edes peruskuntoharjoittelun aloittamisen mahdollistavaan tasoon. Tähän sauvakävely tuntui sopivan parhaiten.
Päätin myös olla asettamatta mitään kilpailullisia tavoitteita, jonka seurauksena kesäkuun HHM jäi myös väliin. Ehkä olisin läpi selviytynyt, ehkä en, mutta mikään 2.30 aika ei nyt kiinnostanut.
Entisenä tavoitteellisesti urheiluun suhtautuvana, epäilin päätöksessä pysymistä.
Kokemusta ylilyönteihin on. Ylivoimaisesti suurin syy taukoihin tai vammoihin on ollut liiallinen treenaus. Tavalla tai toisella. Joko palautumattomana, väsyneenä tai vaikka penikoiden ollessa ”punaisena”. Siis yhtään lenkkiä en ole tehnyt väkisin, kertaakaan en tehdystä lenkistä ole kokenut huonoa omaatuntoa.
Lähinnä kyse oli niistä ”tekemättömistä” lenkeistä, jotka syystä tai toisesta jäi tekemättä. Jotenkin koin että lenkkien olisi pitänyt jo kulkea ja jalkojen olla kunnossa. Mutta kun ei ollut… Ja sitten kun piti lepoa tuntui jotenkin pettävänsä itseään. Ehkä myös siksi että niin moneen kertaan on tullut kirjoitettua juoksun alkavan sujumaan, tai tullut kerrottua kysyjille että kyllä tämä tästä.
Ehkä itsekin niin on uskonut, mutta kun ei se vaan ole lähtenyt sujumaan. Prkl.
Niistä ei pitäisi ottaa paiseita, varsinkin kun tiedossa on että linnun luut vaan ei kestä sian painoa.
No, tämä nyt on vaan yksinkertaisen miehen tyhmiä ajatuksia.
Huhtikuu ja varsinkin toukokuu meni hyvin tällä matalalla profiililla, ja liekö sillä ollut vaikutuksensa, kun kesä- ja heinäkuussa on tekemiseen tullut selkeästi uutta ”potkua” ja tekemisen iloa. Juoksu on kulkenut huomattavasti paremmin, jopa niin että monen vuoden tauon jälkeen olen käynyt urheilukentällä tekemässä intervalleja. Toki nämä on ollut leikkimielistä kokeilua ja mukavaa vaihtelua mutta myös osoitus eteenpäin menosta ja jalkojen kuntoutumisesta.
Vaikka edelleen noudatan ”vapautta”, niin juhannuksen jälkeen olen sitten ruvennut lipsumaan ja ohjelmoinut lenkkejä niin että viikkoon on tullut vähintään yksi pidempi pk- lenkki, jonkunlainen vauhtia sisältävä lenkki sekä 1-2 peruslenkkiä. Viikosta riippuen olen myös tehnyt voimaharjoituksia, käytännössä omalla painolla, mutta muutaman kerran myös laitteilla.
Yli puolitoista vuotta kesti toipuminen siihen kuntoon että pystyin noin kohtuudella lenkkeilemään.
Oikea taisi olla kyllä jo puolen vuoden kohdalla juoksukunnossa.
Näin jälkikäteen ajateltuna, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, paremmin, huolellisemmin.
Ainakin enemmän ajatuksella. Kantapäiden ja Akilleksien jumpat jäivät jossain vaiheessa liian vähälle. Useamman lenkin olisi voinut korvata jumpalla. Juostessa tuli särkyjä, joiden varjolla jäi sitten voima- ja liikkuvuusharjoitukset väliin.
Jälleen korostuu se hirveä kiire juoksemaan… Nyt on helppo todeta että paremmalla kuntoutuksella olisin hyvin todennäköisesti juossut aikaisemmin. Myöhäistä rypistää kun on housuissa!
Joka jutussa kirjoitan että nyt näyttää hyvältä. Olisiko nyt painoarvoa enemmän kun tätä on jatkunut jo pari kuukautta? No tiedä nyt sitten. Kilometrimäärät, kerrat ja tehot eivät vielä ole kovalla tasolla, joten luottoa on. Mutta itselle tärkeintä on kuitenkin jatkuvuus ja että saa 3-5 treeniä viikkoon,
vaikka sitten lyhyempiä.
Kyllä se siitä sitten hyväksi muuttuu.
Joten yleisilme niin kantapäiden kuin juoksemisen osalta näyttää nyt positiiviselta.
Joskus näitä kirjoittaessa olen miettinyt että tulisipa aika jolloin voisi kertoa vaikka puolikkaan tai jopa Marathonin harjoittelusta. Niistä tuntuisi olevan helpompi vääntää juttua kuin kantapäästä.
Varsinkin juttujen aloittaminen on työn ja tuskan takana. Vuosi saman toistoa, juoksen, en juokse,
koskee, ei koske, kyllä se tästä… No kun ei se vaan tästä!
Sitä kun en ole mikään Lönruutti niin samasta aiheesta ei saa millään moneksi vuodeksi jutun juurta aikaiseksi. Ehken saisi harjoittelustakaan.
Ei, en ole menossa vielä mihinkään juoksutapahtumaan, semmoiselle ilmoittautumisellekin olen tehnyt selkeät pelisäännöt. Juoksun täytyy näyttää juoksemiselta ja jotkut rajat täytyy olla saavutettu kellonkin kanssa ennen kuin ilmo napsahtaa.
Mutta onhan se varma, jos tossu rupeaa olemaan syönnillään, en minä kantapäistä kerro.
***********************
Ja sitten vähän niistä muista huolista:
Keväällä oli sydän syrjällään myös äitini vuoksi. Äidiltä löytyi kasvain
rinnasta joka todettiin pahanlaatuiseksi. Niin kuin ei noita murheita hänellä
olisi ollut jo riittämiin. Sen hoidosta, tai paremminkin hoitamattomuudesta
jouduin kerran avaamaan sanallisen arkkuni, jonka jälkeen kaikki toimi hyvin.
(Olisi toiminut varmaan ilman avautumistakin). Juhannusviikolla äiti leikattiin ja näillä näkymin kaikki saatiin pois eikä etäpesäkkeitäkään löytynyt. Nyt näyttää sekin tilanne hyvältä.
Isän kohdalla muutosta ei juuri ole. Muisti on lyhyt, välillä tuskin 10 minuuttia. Ainoa mitä hän muistaa on soittaa pojalle. Ennätys on 21 kertaa päivän aikana. Samat kysymykset päivittäin moneen kertaan kuin nauhalta: Missä on äiti? milloin tulet hakemaan kotiin? huomenna lähden pankkiin ja apteekkiin! Muutan sitten matkustajakotiin! onko huonekalut Paukunharjun majalla? jne jne.
Huonoimpina päivinä ei tiedä edes itse missä on.
Mutta hienoa että vielä poikansa tuntee. On kuitenkin paljon mukavampi käydä katsomassa isää joka tunnistaa poikansa.
(Olisi toiminut varmaan ilman avautumistakin). Juhannusviikolla äiti leikattiin ja näillä näkymin kaikki saatiin pois eikä etäpesäkkeitäkään löytynyt. Nyt näyttää sekin tilanne hyvältä.
Isän kohdalla muutosta ei juuri ole. Muisti on lyhyt, välillä tuskin 10 minuuttia. Ainoa mitä hän muistaa on soittaa pojalle. Ennätys on 21 kertaa päivän aikana. Samat kysymykset päivittäin moneen kertaan kuin nauhalta: Missä on äiti? milloin tulet hakemaan kotiin? huomenna lähden pankkiin ja apteekkiin! Muutan sitten matkustajakotiin! onko huonekalut Paukunharjun majalla? jne jne.
Huonoimpina päivinä ei tiedä edes itse missä on.
Mutta hienoa että vielä poikansa tuntee. On kuitenkin paljon mukavampi käydä katsomassa isää joka tunnistaa poikansa.
